Kati Tervo on kirjoittanut nautinnollisen sukutarinan. Kieli on nasevaa. Lauseet lyhyitä, mutta ilmeikkäitä. Tarina etenee ja kulkee sujuvasti. Kiertää karikot, tarjoilee vuoroin makeaa ja suolaista. Elämää. Olisi helppoa ja viehättävää ajatella, että tarina on tosi ja tapahtunutta juuri sellaisena ja niillä sanavalinnoilla, joita Tervo on valinnut. Kirjan asetelmissa ja tavassa kertoa on hämmästyttävää samanlaisuutta Tommi Kinnusen Neljäntien risteyksen kanssa. On äitiä ja poikia, anoppi ja taloon tuleva miniä. Samat vuosikymmenet. Samat kyräilyt, toiveet, rakkaudet ja pettymykset. Sukupuuhun tuovat raikkaita tuulahduksia kuvaukset Saksasta ja USA:sta.
Vaikka mikään ei jää kesken, olisin mieluusti lukenut vielä lisääkin. Jään kielipitkällä odottamaan Kati Tervon jatkoa ja sitä päätyykö tämä tarina kenties joskus vaikkapa elokuvaksi. Aineksia olisi.
Kati Tervo (2014). Sukupuu. WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti